TÄMÄ ON OLLUT IHMEELLINEN MATKA

 

Viimeisimmän kuukauden ajan aamuöisin kaupungin vielä uinuessa tummansiniseen verhoutuneen taivaan alla minä olen herännyt ihmettelemään sisälläni kasvavan pienen ihmeen liikkeitä ja hymyillyt itsekseni, kuinka sitä on edelleen vaikea ymmärtää, että minä saan kasvattaa sisälläni kokonaista uutta elämää. Pientä ihmettä, jonka rytmin, ne rauhallisimmat ja vilkkaimmat hetket, olen alkanut tämän viimeisimmän kuukauden aikana oppimaan ja jonka liikkeitä olen aamuöisin ihmetellyt itsekseni loputtoman kiitollisena siitä, että olen saanut kokea kaiken tämän tai paremminkin siitä, että me olemme yhdessä saaneet kokea tämän, tämä ole ollut vain minun matkani.

Raskauden viimeinen kolmannes on alkanut ja se on saanut minut miettimään tähän asti kulkemaamme matkaa, sitä hetkeä, kun me lokakuun ensimmäisellä viikolla istuimme Kanavuorella katselemassa edessämme avautuvaa ruskaan verhoutunutta maisemaa mukanamme aavistus pienestä ihmeestä ja sitä, kuinka en uskaltanut tehdä raskaustestiä, sillä pelkäsin niin suunnattomasti joutuvani taas pettymään. Kun sitten viimein uskalsin, tikkuun piirtyi samantien kaksi vahvaa viivaa aivan kuin elokuvissa ja minä en osannut sanoa yhtään mitään kyynelten valuessa pitkin poskipäitäni siitä aivan valtavasta onnesta. Minusta tuntuu, etten tule koskaan unohtamaan sitä hetkeä, se oli ihmeellinen hetki, sellainen, josta olin kuukausia aiemmin uskaltanut vain varovaisesti haaveilla.

 

Raskauden ensimmäisen kolmanneksen ajan meillä oli kokonaisen elämän kokoinen salaisuus ja tuntui ihanalta elää omassa pienessä kuplassamme, ihmetellä kahdestaan sitä aivan uskomatonta onnea, jonka olimme saaneet osaksemme sinä syksynä. Minun on kuitenkin myönnettävä, että raskauden ensimmäiseen kolmannekseen kuului meidän matkallamme myös pahoinvointia, loputtomalta tuntuvaa väsymystä ja järjetöntä menettämisen pelkoa, mutta se kaikki tavallaan unohtui hetkessä saadessamme lopulta raskausviikolla kolmetoista kuulla ensimmäistä kertaa meidän pienen ihmeemme sydänäänet. Se oli meille molemmille äärettömän tärkeä ja unohtumaton hetki ja tuntuu aivan uskomattomalta, että siitäkin on ehtinyt kulua neljä kokonaista kuukautta ja tämä matka alkaa vähitellen lähestyä loppuaan, tämä ihmeellinen matka, josta osasimme vuosi sitten vasta varovaisesti haaveilla.

 

TÄNÄ VUONNA KEVÄÄN LÄHESTYMINEN TUNTUU ERILAISELTA

 

Kun kuukausi sitten kävelin pienen karvakuonon kanssa niemenkärkeen katselemaan illan viimeisiä valonsäteitä mietin itsekseni, kuinka suunnattomasti minä olen alkanut odottaa kevättä, olen alkanut odottaa enemmän ja eri tavalla kuin olen odottanut vuosiin. Tänä vuonna kevään lähestyminen tuntuu erilaiselta, jollain tavalla paljon merkityksellisemmältä kuin se on tuntunut koskaan aiemmin, sillä jokainen päivä lähemmäs kevättä on samalla päivä lähemmäs sitä hetkeä, kun meidän perheeseemme syntyy pieni ihme. Se tuntuu ihmeelliseltä, ajatella, että lähestyvä kevät tuo mukanaan jotain niin erityistä, jotain, mistä vielä viime keväänä uskalsin vain haaveilla.

 

Katsellessamme silloin kuukausi sitten illan viimeisten valonsäteiden yrittävän murtautua harmaan pilviverhon lävitse alkoi sataa lunta niin, että horisontissa siintävä rantaviiva katosi vähitellen näkyvistä, oli taianomaisen kaunista ja en voinut kuin pysähtyä hengittämään sitä kaikkea keuhkojeni täydeltä, jokaisella hengenvedollani. Ympärillämme helmikuun rauhoittava hiljaisuus kuiskaili korkeiden puiden latvoissa, hiljalleen voimistuva tuuli sai lumihankeen jäätyneet kaislat kumartamaan ja valtavan rakas karvakuono istui minun viereeni katselemaan ympärilleen, kuuntelemaan jostain vähän kauempaa kantautuvia ääniä. Lumihiutaleiden tanssiessa varovaisessa tuulessa mietin itsekseni, kuinka ei menisi enää kauaa ennen kuin talvi alkaisi vähitellen vaihtua kevääseen, ei menisi, vaikka sinä helmikuisena iltapäivänä varovaisessa tuulessa ei tuoksunut häivähdystäkään keväästä.

 

 

Kävelimme vanhan kylän poikki takaisin lapsuudenkotini lämpöön ennen kuin pimeys laskeutui maiseman ylle ja vielä myöhään illalla piiloutuessani peiton alle vanhan huoneeni hiljaisuudessa unohduin miettimään itsekseni, kuinka ihmeelliseltä kaikki tuntui, lähestyvä kevät ja se, kuinka omenapuiden puhjetessa kukkaan olisimme jo lähellä sitä hetkeä, jolloin meidän perheeseemme syntyisi pieni ihme, jota olemme rakkaudella odottaneet koko kauniin ruskan lukemattomiin sävyihin verhoutuneen syksyn ja hetkittäin äärettömän pitkältä tuntuneen talven.

 

HELMIKUINEN HETKI KORKEIDEN MÄNTYJEN JUURELLA

 

Yhtenä helmikuisena päivänä pikkukaupungin loputtomassa rauhassa kävelimme rakkaan karvakuonon kanssa korkeiden mäntyjen juurelle kuuntelemaan, kuinka tuuli voimistui ja sai kaislat huojumaan. Olen istunut niiden korkeiden mäntyjen juurella ihan lukemattomia kertoja elämäni aikana, hengittänyt syvään ja sulkenut silmäni kuullakseni paremmin, kuinka tuuli kuiskailee puiden latvoissa ja laineet lyövät varovaisesti rantakallioon. Sinä helmikuisena päivänä maisema verhoutui lumivalkeaan, mutta voimistuvassa tuulessa tuoksui jo hetkittäin vielä kovin kaukainen häivähdys keväästä nojatessani vuosikymmenien ajan elämää nähneeseen korkeaan mäntyyn ja katsellessani pienen karvakuonon tutkivan jotain vähän kauempana, pysähtyvän hetkittäin katsomaan minua.

Kuin huomaamattani unohduin miettimään, kuinka istuin niiden korkeiden mäntyjen juurella kymmenen vuotta sitten yhtenä lämpimänä toukokuisena iltana ja katselin, kuinka viimeiset auringonsäteet maalasivat maisemaa keltaisen ja oranssin lukemattomiin sävyihin. Olin ollut koko päivän uskomattoman rauhaton, niin rauhaton, että se oli tuntunut jokaisessa hengenvedossani ja saanut sydämeni lyömään kiivaasti. Vähän eksyksissä itseni kanssa, sitähän minä epäilemättä olin sinä toukokuisena iltana nojatessani mäntyyn katsellessani illan viimeisiä auringonsäteitä ja kadotessani kuulokkeissani soiviin sanoihin hei ihminen, tyhjennä mielesi, edes hetkeksi, niin kurtussa otsasi on, että aurinko polttaa siihen kohta ruudukon. Varovaisen tuulen tarttuessa vaaleisiin hiuksiini tunsin, kuinka sydämeni täytti valtameren kokoinen rauha, sillä paikalla oli aina ollut minuun sellainen vaikutus ja niin oli myös sinä lämpimänä toukokuisena iltana, kun viimeiset auringonsäteet heijastuivat järven pintaan.

 

 

Tuntui tavallaan ihmeelliseltä unohtua miettimään sitä kymmenen vuoden takaista toukokuista hetkeä, kun olin juuri muuttanut kesäksi töihin pikkukaupungin rauhaan, mutta vielä ihmeellisemmältä tuntui ymmärtää, kuinka valtavan eksyksissä olin aina hetkittäin itseni kanssa silloin kymmenen vuotta sitten. Kymmenen vuoden aikana on tapahtunut suunnattomasti ja noustessani sinä helmikuisena päivänä ihmettelemään vastarannalla avautuvaa maisemaa hymyilin, kuinka en olisi voinut olla onnellisempi siitä, missä pisteessä olin elämässäni juuri siinä hetkessä. Pieni karvakuono istui aloilleen ihmettelemään kauempana jäällä kulkevia ihmisiä, sisälläni kasvava uusi elämä muistutti itsestään varovaisilla liikkeillään ja minä hengitin oikein syvään nostaessani katseeni kohti korkeiden mäntyjen latvoja, enää en ole eksyksissä itseni kanssa, mutta se Milla Rumin kymmenen vuotta sitten julkaistu biisi Hei ihminen on edelleen nerokas ja se paikka mäntyjen juurella minulle ihan valtavan rakas, enkä malta odottaa, että ensi keväänä saan kuunnella siellä tuulta sylissäni se pieni ihme, joka sisälläni kasvaa.